Kutsu vuosijuhliin saapui postissa jo kesällä ja olin odottanut tapahtumaa siitä asti. Päivän ja illan aikana näin ihmisiä, joita en ollut tavannut kertaakaan palveluksen päättymisen jälkeen, sekä ystäviä, joista tuli vuosien varrella minulle erityisen tärkeitä. Pönötimme puheiden ääressä, muistelimme, söimme, joimme ja tanssimme. Kotimatkalla suunnittelimme, mihin vapaaehtoiseen sotilaskoulutukseen osallistuisimme seuraavaksi.

Opiskelijani kyselevät minulta silloin tällöin inttiajoistani; heitä kiinnostaa joko sotilasarvoni tai se, mitä mieltä olin intistä kokemuksena. Muutama viikko sitten eräs nuori kysyi minulta, oliko intissä kivaa. Naurahdin ääneen. 

“Ei. Ei todellakaan voi sanoa sen olleen aina kivaa, mutta se oli silti yksi elämäni tärkeimpiä kokemuksia”, vastasin. Kymmenen vuotta on pitkä aika verrattuna armeijan harmaissa viettämiini 347 päivään, mutta tiedän, etten olisi kuka olen ilman jokaista noista aamuista. 

IPalvelukseni ensimmäisenä päivänä kävi selväksi, etten osannut mitään tai oikeastaan edes ollut yhtään kukaan. Jälkeenpäin eräs kouluttajistani myönsi katsoneensa minua kolmirivissä ja ihmetelleensä, mitä oikein tein siellä. Kysyin itseltäni samaa usein; oksennettuani kaasunaamariin, upottuani suohon, vaeltaessani umpimetsässä kaapelikelaa vetäen… Lista on loputon.

Kyseenalaistin kaikkea itsessäni ja osaamisessani. Koin aidosti, että parhaat eivät tulleet valituiksi reserviupseerikouluun, kun sain kuulla, että minut oli valittu. Huijarisyndrooman malliesimerkki. Haminassa jokin kuitenkin muuttui. Pakkohan sen oli, ei kukaan juokse täyttä vauhtia käytävällä ilmassa lentävän ruoan läpi tai marssi paikallaan sisällä iltavapaan sijaan ja tule ulos samanlaisena.  

Rakennus 26 huolehti siitä, että takaisin kotiyksikköön lähti upseeri, joka tiesi omat vahvuutensa ja heikkoutensa, tiesi missä oli hyvä ja missä tulisi tarvitsemaan muiden apua. Minulla oli visio siitä, millainen johtaja halusin olla ja kotiutuessani olin tyytyväinen siihen, miten oman joukkoni kanssa toimin.

Opin, että luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Siitä haaveilu ja sen ajattelu? Ehdottomasti. Mutta aito kesken jättäminen, koska joku tuntuu vaikealta? Enpä usko. Opin sisun ja periksiantamattomuuden lisäksi tietenkin paljon muutakin, kuten aseenkäsittelystä, sotataktiikasta ja siitä, miten keskeinen merkitys kuivilla sukilla on ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Näistä kaikkein tärkeimmäksi on kuitenkin osoittautunut vankka uskoni siihen, ettei elämässä voi tapahtua mitään, mistä en selviäisi. Olettaen tietenkin, että olen kokemuksen jälkeen edelleen hengissä.

Opin, että joukossa on voimaa, mutta myös äärimmäistä tyhmyyttä ja että mikään ei yhdistä samalla tavalla kuin jaettu kärsimys. Tapasin ihmisiä, joita en koskaan olisi tavannut missään muualla, ja opin tekemään töitä myös sellaisten hahmojen kanssa, joista en erityisemmin välittänyt. 

Uskonkin, että juuri kohtaamieni ihmisten takia kokemus olisi ollut aivan yhtä arvokas, vaikken olisi oppinut yhtään mitään muuta. Hysteerinen nauru aamuyöstä, kun viestiyhteydet eivät toimi; joukkueeni ryhmänjohtaja keittämässä minulle puuroa, koska tietää, etten ole syönyt koko päivänä; kouluttaja, joka luottaa siihen, että nousen omille jaloilleni kaatumisen jälkeen, ja ystävä, joka keskeyttää puhelunsa kotiin, koska minun täytyy päästä itkemään hänen hartiaansa vasten. 

Kymmenenvuotistapaamisessa näin ryhmän ihmisiä, jotka ovat kokeneet ja jakaneet kanssani paljon. Kuulin heidän tarinoitaan ja sain tietää, miten elämä on heitä kohdellut. Onnekseni, suurinta osaa aivan hyvin. Herkistyin kerran tai kahdesti, kun katselin ympärilläni olevia aikuiseksi kasvaneita kasvoja. Sain niistä myös vahvistusta sille, että kokemuksellamme oli väliä. Että minä en ollut ainut, johon Haminan itäinen jätti jäljen.

Kerron siis jatkossakin opiskelijoille avoimesti sen, että kivaa intissä ei ollut, mutta sinne lähtemistä en silti ole katunut hetkeäkään. Enkä edes liioittele sanoessani, etten tiedä, millainen ihminen minusta olisi tullut, jos en koskaan olisi pukenut M05 päälleni. 

– All my love, Ansku

PS: Jos tiemme kohtasivat intin aikana edes hetkeksi, kiitos että olit <3